Tämän alkuvuoden teemaksi on noussut pelko. Etenkin karmallinen pelko. Sellainen pelko, joka ei tule tästä elämästä.

Tuo pelko on minulle tuttu tunne. Painin jaacobin painia sen kanssa jo vuosia sitten sieluni synkässä yössä.

Pelko rajoittaa ihmisen elämää. Moni asia jää tekemättä vain siksi, että pelottaa. Toisaalta pelon rinnuksiin tarttuminen auttaa tekemään sitä mihin ei itsekään usko pystyvänsä. Silloin, kun on pakko.

Mieleen nousevat Eeva Joenpellon isoisän sanat hänen kirjastaan ”Jottei varjos haalistu”.

”Opi tykkäämään ittestäs.
Tanssi varjos vieressä ja pidä lystiä.
Tanssi ain auringonpaisteessa, jottei varjos haalistu.”

En nyt enää edes jaksa muistaa miten monta kertaa olen tuon kirjan avannut ja nuo sanat lukenut. En muista sitäkään miten moneen paikkaan olen noita sanoja siteerannut. Kuinka monelle ne ääneen lausunut.

Noista sanoista on muodostunut minulle elämänviisaus. Nuo sanat ovat minulle yksinkertaisuudessaan kauneinta suomen kieltä. Sitä ihtiään. Aidointa ihmisen olemusta silloin, kun ihminen ei itsekään tiedä tai muista kuka hän on tai mistä hän on kotoisin.

Onko mistään kotoisin?

Pelot on tarkoitettu voitettaviksi. Mutta kerropa se sisäiselle lapselleni, joka mieluummin istuisi portaiden alla komerossa. Kerro se lapselleni, joka mieluummin laittaisi kädet korvilleen. Istuisi pimeässä niin hiljaa, että hänestä ei edes jäisi varjoa.

Yläkerralla on huumorintajua.

Voin puhua höyhenistä polullani, valonvälähdyksistä, henkioppaistani, rakkauden parantavasta voimasta ja kaikesta muusta maan ja taivaan välillä, mutta jos en uskalla tunnistaa varjoani, en koskaan opi tykkäämään ittestäni. Kun tanssin auringonpaisteessa, varjoni ei haalistu.

Tässä kaikessa on suuri paradoksi. Mitä kirkkaampi auringonpaiste, sitä tummempi varjo.

Pelon tunteminen on pelottavaa. Nyt mennään sinne minne en halua mennä. Nyt mennään kohti kaikkea sitä mikä ahdistaa. Ei tämä tunne uusi tunne ole. Ymmärsin taannoin, että olen aina elänyt tämän pelon tunteen kanssa. Olen ollut vain erittäin taitava piilottamaan sen tekemisen taakse. Olen harhautellut varjoani. Loikkinut yhdestä valon välähdyksestä toiseen yrittäen karkottaa varjoni kannoiltani.

Jos sammutan valot, se mitä en näe, ei ole olemassa.

Entä, jos istuisin varjoni viereen ja kysyisin mitä se haluaa minulle kertoa. Missä kaikkialla se on ollut ja mitä nähnyt. Miten se haluaa auttaa minua olemaan parempi ihminen. Rakkaudellisempi ihminen. Valoisampi ihminen.

Entä, jos tanssisin sen vieressä kuin tumman komean muukalaisen viemänä kiihkeän tangon tahdissa elämän tanssilattialla. Nauttisin joka hetkestä. Tekisin tuttavuutta sen kanssa. Kunnioittaisin sen pitkää sielun polkua ja sanomaa. Hyväksyisin itseni juuri sellaisena kuin olen. Antautuisin tunteideni vietäväksi, jotta en enää koskaan piilottaisi mitään itsestäni. Jotta tuntisin tunteeni, pelkonikin, antamatta sen varjon haalistua.

Sielun polku on pitkä polku ja sille mahtuu kaikenlaista. Ei minun tarvitse yrittää poistaa minusta sitä mikä on voimavarani. Sitä minkä kautta opin eniten itsestäni ja elämästäni. Minun tulee vain astua auringonpaisteeseen ja antaa varjoni tanssia vieressäni.